• Marja Kangas

Kaikki mitä tiedän tänään

Tänä aamuna klo 7.10 sain luettua loppuun Dolly Aldertonin kirjan Kaikki mitä tiedän rakkaudesta.

Se on hyvä kirja.

Olen lukenut viime aikoina muitakin hyviä kirjoja, sellaisia joista kirjoitetaan pitkiä juttuja arvostetuissa lehdissä. Niiden ja tämän kirjan välillä on ollut minulle ero: ne ovat jättäneet minut itsensä ulkopuolelle.

Sen verran teatteri-ihminen taidan olla, ja vieläpä sellaisen perinteisen teatterin tai dramaturgian ystävä, että pidän taiteessa vastavoimista. Jos kirjassa ahdistutaan, niin toivon valoa, jotta ahdistus piirtyy kirkkaalla tavalla esiin. Sillä valo tekee asioille muodon.

On ollut vaikea lukea, vaikea innostua oikein mistään kirjasta. (Okei, poikkeuksiakin on: Nina Lykken Ei, ei ja vielä kerran ei, Lina Wolffin The Polyglot Lovers ja all-time turvakirjani Häräntappoase.)

(Ja sivuhuomio näinä aikoina kirjoittamisesta:

Mistä enää kirjoittaa, kun maailma loppuu anyway?)


*

On tältä kesältä merkittäviäkin lukukokemuksia, esimerkiksi yksi sellainen kirja, joka olikin kovin analyyttinen ja tarkka kuva tästä minä-keskeisestä ajasta. Sen kirjan lukemisen jälkeen tuli oivallus. Huomasin ajattelevani, että autofiktiivisen kirjan minäkertojan ongelmat johtuivat siitä, että hän uskoi tuohon autofiktiiviseen minäänsä sekä omaan tarinaansa ja sen pyhään tärkeyteen. (Draamassa ja fiktiossa se toimii, autofiktiossa mulle tulee huono olo, vähän silleen ku ois kattonu tosi-TV:stä peiton alla hytkyviä humalaisia ihmispistiäisiä. Miksi kirjallisuudessakin tämä vaatimus että Tosi ja Minä?!)

Ja mitä enemmän ajatusta olen ajatellut, sitä varmemmaksi olen tullut siitä, että asia on näin: kaikki (kyllä, KAIKKI) maailman ongelmat johtuvat siitä, että ihminen uskoo omaa tarinaansa ja pitää sitä tärkeämpänä kuin mitään muuta. (Edelleen: draamassa ja fiktiossa toimii, mut esim politiikassa ja pitemmän päälle omassa elämässä ei sit ollenkaan. On paljon helpompaa olla nobody ja vain vierailla erilaisissa identiteeteissä niin kuin vaikka nyt tässä esikoiskirjailija Marja Kankaana kirjoittaa sunnuntaiesseetä tänne Internetsiin ja sitten kohta laittaa kirjailijan viitta ja haalari ja kruunu pesukoneeseen ja tepsutella menemään. Tack och hej, siel paistaa hei aurinko.)


*

Aldertonin kirjan vahvuus on se, että se on överi ja se nauraa itselleen. Kuin kirja olisi koko ajan valmis luopumaan omasta tarinastaan, vaikka se juuri on se, jolla se hengittää. Tämä on memoir, kolmekymppisen kaupunkilaisnaisen omaelämäkerrallinen kirja (selittäkää mulle muuten joskus miten autofiktio ja memoir eroaa toisistaan paitsi että memoirit ei yleensä ahista), ja kirjassa on tarina, ja se syntyy hetkistä, joissa minäkertoja on koko ajan eksyksissä ja epävarma. Ja käyttää päihteitäkin ihan liikaa, hyi hyi. Ja sit on jotain ihmeöveriläppää ja jotain reseptejä hei haloo.


Ja sitten, tadaa, kirja epäilee tuota the tarinaansa koko ajan. Niinku ottaa itsensä ihan helvetin tosissaan ja sitten kummiski luopuu siitä, hihitellen.

Kiitos Anna-Riikka Carlson ja #wsoykirjat, että muistutit tästä teoksesta.



#dollyalderton #everythingIknowaboutlove #kaikkimitätiedänrakkaudesta


Mietin, miksi ns. chick litiin ja naisille suunnattuun viihteelliseen kirjallisuuteen liitetään usein päällimmäiseksi ajatus siitä, että se olisi jotenkin kevyttä. ”Se nyt on vaan sellasta hömppää”, näin me naiset ja myös me naiskirjailijat hoemme. Ikään kuin sitä kevyttä ei voisi arvostaa. Mutta miksi kevyt olisi yhtä kuin vähäpätöinen? Mitä vikaa keveydessä on?


*rähisevällä äänellä*: MITÄ HELVETIN VIKAA KEVEYDESSÄ ON?

Tarkoittaako kevyt pinnallista?

Eikä tämä Alderton edes ollut kevyt. (Niin kuin ei ole muuten esim Eat Pray Love, josta puhuttaessa yllättävän moni täällä Suomessa vaimentaa ääntään ja ikään kuin häpeää tunnustaa, että a) on lukenut sen, niin siis ihan sen kirjan ja b) pitää siitä. Nyt sellainen kuiskuttelu saa kuulkaas loppua! #IloveEatPrayLove) Niin, ei tämä Aldertonin kirja kevyt ole… ja on se kyllä kevyt! Ihan niin kuin elämä itse, arvaamaton ja oikukas, raju ja hellä, pyhimmällä hetkellä paskantaa lokki päähän, ja whatsapp-videopuheluriidan ja whatsapp-mökötyksen jälkeen mielitietty lähettää ääniviestin, jossa ei sano mitään vaan matkii taitavasti vihellellen laulavia lintuja.


*

Sokrates sanoi ”Ihminen, tunne itsesi” ja tässä kirjassa on naisia tuon vaatimuksen äärellä.

*


Pitkästä aikaa kirja, jota rakastin.

Valtavan inspiroiva.

Esim. tää: ”Himo on äänetön disko”.


*

... ja sit se, että tässä puhuttiin rakkaudella The Smithseistä, joiden kaikki vinyylilevyt minulla oli, ja joihin perustuu paitsi nyt jo edesmennyt teini-iän identiteettini niin myös ehkä englannin kielen laudaturini ylioppilaskirjoituksissa Minna Canthin seksuaalipainotteisessa lukiossa vuonna 1993, samoin kuin saman vuoden toisen kotimaisen kielen laudaturini perustuu Eva Dahlgrenin tuotantoon, sekä isäni avokätisyyteen, sillä hän antoi rahaa, kun sanoin että levyt ovat välttämätöntä oppimateriaalia ja ne on pakko saada heti. Oppimateriaalia ne olivatkin, sellaisista asioista, joita en tiennyt edes opiskelevani, ja minä heittäydyin sängylle makaamaan, kuuntelin ensin albumin A-puolen, sitten käänsin levyn, laskin neulan ja annoin B-puolenkin pelastaa minun henkeni. Luin sanoituksia, otin sanakirjan ja kirjoitin levyn sisäpussiin mitä todella tarkoittaa I was happy with the haze of the drunken hour ja jag klär jag klär av mig naken. How soon is now, ja sitä minä vain nyt, että aikakin taitaa olla ajatus, onko sitä mukamas oikeasti olemassa?

Ja sitten tässä kirjassa oltiin Lontoossa, miten ikävä tulikaan, viimeksi vuonna 2011, ja se oli ensimmäinen yksin tehty matka avioeron jälkeen, terapialla oli osuutta asiaan, ja matka itsessään terapiaa. Katsoin teatteriesityksiä päivittäin koska halusin katsoa teatteriesityksiä päivittäin ja nykytaiteen äärellä pelkäsin vain omaa nälkäkiukkuani mutta sitten menin syömään ravintola-annoksia. Nelikymppispäissäni minä ryhdyin minimalistiksi, aloin pestä hiukseni palasaippualla ja käyttää etikkaa huuhteluun (se tahmaisuus loppuu muutamassa kuukaudessa) ja möin 95% omaisuudestani pois, mm. kaikki The Smithsien levyt, koska halusin kulkea elämässä kevyellä repulla. Vietin rahoilla eräitä kesiä Barcelonassa, johon olen edelleen rakastunut.

Ihminen muuttuu, ja ah miten ihanaa se on! Ja tämän Alderton minulle näytti. En malta odottaa, millainen minusta tulee viiskymppisenä. Itse asiassa, en malta odottaa, millainen minusta tulee huomenna. Eiku tänään, tänä elokuun valoisana sunnuntaina, niinku än yy tee nyt - whaaaattt???

Mutta eihän minun ollut tarkoitus puklata tällaista esseetä tai pohtia seuraavan romaanini lähtökohtia, oli tarkoitus vain lukea yksi kirja, toivoa, että se ottaisi minut mukaansa, niin kuin otetaan mukaan väsynyt ystävä, vaikka ollaan vasta menossa siihen baariin, jossa on tahmeat lattiat ja vaikea tanssia. Kiitos Dolly Alderton, nyt tiedän taas tarkemmin, miten pitää elää.


Tiedän myös, mistä minun pitää seuraavaksi kirjoittaa: nelikymppisen naisen sekoilusta, sillä se jos mikä on vakavaa. Silmänisku, silmänisku.

Pyhäpäivän kirjallisen palveluksen lopuksi suosittelen kirjaa kaikille sekä entiselle kämppikselleni Aliisalle, joka ei kai ollut vielä syntynytkään kun minä kirjoitin niitä ylioppilaskokeita, mutta joka tekee Impstagrammiin videoita, joissa harjoittelee käsilläseisontaa ja päälläseisontaa, ja kaikenlaisia muitakin seisontahommia hän harjoittelee elämässään, mitä niitä akrobaattisia temppuja nyt kaikkia nainen tarvitseekaan, sitten hän kaatuu ja yrittää taas uudestaan. Aliisa saattaisi ehkä pitää kirjasta, tai sitten ei. Anyway, loving is easy loving what is. <3


© 2020 Marja Kangas